|
1 kommentti
|
Huomenna on punnituspäivä. Jos onni sattuu olemaan myötä - mitä se toki ei viime aikoina ole missään nimessä ollut ei laihduttamisessa eikä mutenkinaan - niin tulossa on nollaviikko. Todennäköisemmin kuitenkni takapakkia.
Piipahdin tänään vaa'alla, joten tiedän mitä odottaa.
Tämä tuntuu vääryydeltä sikäli, että en osiaankaan ole tällä viikolla syönyt paljon. Olen ollut erittäin maltillinen sekä määrissä että laaduissa.
No, ei voi aina voittaa.
Sen sijaan jatkan entistä innokkaammin.
Kun taannoin laihduin kolmekymmentä kiloa, sain palautteeksi puolisoltani pelkkää paskaa niskaan. HÄn alkoi mustasukkaiseksi. Moitti vaatehankintojani: sitä että ylipäätän hankin uusia vaatteita, vaikka pakko oli, koska vanhat putosivat päältä, ja sitä, että näytin niissä hyvältä. Hän haukkui käytöstäni. Olin kuulemma kaikin puolin ärsyttävämpi ihminen. Hän julisti, että olin ollut lihavana ihana, vaikka ei se kyllä silloin hänen käytöksestään näkynyt kun olin lihava. EN ymmärtänyt hänen käytöstään silloin enkä ymmärrä sitä nyt sen vertaa. MInusta hän vain halusi pitää minut niin huonolla itsetunnolla varustettuna, että en uskaltaisi lähteä kotoa mihinkään. Minun olisi pitänyt kadehtia muita sen sijaan että itse olisin säteillyt.
No, tuo mies on nyt historiaa. Haluaisinkin kovasti tietää, mitä tämä uusi mies sanoisi, jos sattuisin jälleen laihtumaan. Sekin olisi jo ihan hyvä syy laihtua. Luulen, että hänestä olisi mukavaa, saada fyysisesti parempikuntoinen ja jaksavampi nainen viereensä. Eikä kai haittaisi, vaikka olisin paremman näköinenkin. Ja olen ihan varma, että hänestä olisi ihanaa jaksaa nostaa minut,...
Tekis mieli sanoa, että hyvin sujuu, mutta en tiedä meneekö sittenkään.
Sairastelu jatkuu. Sen vuoksi en liiku lainkaan ja juon paljon, mutta toisaalta syönkin aika vähän.
Syön aika vähän myös toisesta syystä. Taloudellinen tilanne heikentyi yllättäen aika ratkaisevasti. Ainakin kaksi kuukautta tulee olemaan ihan tiukkaa säästölinjaa. Hitsi, jollei tämä pakkodieetti ala purra, niin johan on kumma.
Viikon tulos on kohtuullisen hyvä. Tosin punnitsin itseni vasta nyt tiistaina, mutta ei kai tässä nyt yhdestä päivästä tarvitse välittää.
Tosin tietysti minun kokoisellani parin kolmen kilon heitot saattavat olla aivan normaaleja jos tapahtuu jotain pikkuisenkin poikkeavaa, eikä tästä siksi voi vetää mitään johtopäätöksiä.
Poikkeavaa nimittäin on tapahtunut sen verran, että olen sairastellut pari päivää, enkä siksi ole syönyt paljonkaan.
Tänään taas ruoka maistuu. Ravitsin itseäni varmuuden vuoksi susu-paloilla heti aamutuimaan, jotta onnistunut pudotus ei vain jäisi pysyväksi.
Ei vieläkään suurta elämänmuutosta. Taidan vain odottaa, että alkaisin yhtäkkiä laihtua ilman sen suurepia ponnistuksia.
Muistan aiempiin laihdutuksiin - tai laihtumisiin - liittyneen sellaisen vaiheen, jolloin laihtuminen vain tapahtui. Hirvittävällä vauhdilla vieläpä, sellaisella vauhdilla, ettei mieli ehtinyt mukaan. Ehkä sellainen vaihe alkaa taas aivan äkkiarvaamatta.
Tosin muistan kyllä, että näitä vaiheita edelsi aika pitkäkin vaihe, jolloin elämä oli kitkuttelua ja sinnittelyä, kivuliasta totuttelua hyvin matalakaloriseen elämäntapaan. Sitä en vielä ole tällä erää tehnyt. Enkä tiedä tahdonko tehdäkään. Sen verran itkuista hommaa se mielestäni on.
Toivottavasti oppisin suhtautumaan ruokaan polttoaineena. Syön kun täytyy syödä, en siksi että vituttaa, väsyttää, masentaa, ahdistaa, huvittaa, on yksinäistä, on vieraita, on juhlat tai on muuten vaan aikaa. Tai siksi että on ruokaa. Kaikkein kamalinta on syödä siksi, ettei menisi hukkaan. Ei herranen aika. Voihan sitä sapuskaa laittaa pakkaseen tai ihan vain ostaa vähemmän, eikö voikin.
Joskus aiemmin laihtuessani (ja myös silloin kun en ole kuitenkaan laihtunut) olen pitänyt ruokapäiväkirjaa. Siihen en halua nyt ruveta, mutta ihan huvikseni voin joskus kertoa, mitä olen syönyt. Ehkä siitä tulee jokin käsitys siitä, miten huonot ja järjettömät ruokailutavat minulla on.
Niinpä tänään aamulla join kaksi isoa mukillista maitokahvia. Ei niissä kai kamalasti kaloreita ole.
Päivällä söin kaksi ruispalaa, molemmat puolikkaat siis, välissä kaksi palaa kevytmetukkaa ja kolme viipaletta kermajuustoa sekä vähän majoneesia. Tässä kohtaa aletaan päästä asiaan. Karppaajaksi harrastan aika paljon leipää ja laihduttajaksi harrastan aika paljon rasvaa. Ainakin tänään.
Vähän myöhemmin syön ainakin pari kolme jauhelihapihviä, lisukkeeksi taidan laittaa salaattia. Luultavasti en halua mitään hiilareita ruuan kanssa, mutta sitten myöhemmin tulen syömään lisää ruispaloja, ehkä jälleen samoilla täytteillä.
Jos yksi tuommoinen ruispalasatsi sisältää varmaan 250 ckl, ja samoin nuo jauhelihapihvit ovat varmaan parin sadan satseja kukin, olen ihan vikkelästi imaissut itseeni ihan liikaa kaloreita laihduttajalle.
Ja silti voisin olla tähän päivään aika tyytyväinen.
Verrattuna eiliseen, jolloin söin kaiken tämän normaalin lisäksi karkkeja ja sipsejä. Ja aika moneen aiempaan päivään, jolloin söin niiden lisäksi keksejä ja pullia ja kakkuja.Hirveästi hiilareita.
Ei perkele. Ei paljon huonommin voisi mennä.
Ei raportoitavaa.
Paino samassa kuin ennen, ei grammaakaan alaspäin.
Syömistottumukset ennallaan, ei karpimpaa eikä edes skarpimpaa.
Liikkumista tullut harrasteltua hiljakseen.
Ans kattoo ny.
Tällä viikolla olen onnistunu ulkoilemaan ja liikkumaan joka päivä. Eilen vietin puolitoista tuntia ulkona liikkumassa, ja vaikkei kyseessä nyt mikään kymmenen kilometrin juoksulenkki ollutkan, olen ihan tyytyväinen itseeni. Ainakaan en lojunut sohvalla popsimassa jotakin.
Liikunnallisessa elämäntavasssa on puolensa. Liikkumista harrastaessaan ei ainakaan ole syömässä, mutta toisaalta itsestäni helposti tuntuu, että aika valuu jotekin hukkaan. Tärkeät hommani edellyttävät lukemista ja kirjoittamista ja ne taas vaativat paikallaan oloa. Kumpikaan niistä ei puolestaan estä syömistä.
Nykyään minulla on liikkumiseen mukava kaveri. Se sentään on positiivista. Yhdessäoloa, juttelua ja liikuntaa samalla kertaa. Hyvin hyvä. Ei aika valu ihan niin hukkaan. Tulee edes sosiaalinen puoli hoidettua liikunnan ohessa.
Tällä ensimmäisellä viikolla siis on havaittavissa edistystä elämänmuutoksen yhdellä saralla, liikunnassa, mutta se toinen, tärkeämpi muutoskohde, syöminen, ei ole havaittavasti parantunut.
Syön edelleen liikaa. En ole jättänyt hiilareita, hädin tuskin edes vähentänyt niitä. Parin nälkäisenä kärvistelemäni päivän jälkeen palasin takaisin entisenkaltaiseen syömiseen, ja tiedän jo nyt, ettei paino ole tullut alas grammaakaan. Ottaa päähän, voin kuulkaa kertoa,.
Kohta yksi: lisää liikuntaa.
Done.
Tehtävä ei ole erityisen haasteellinen. Viimeaikainen liikuntamääräni on niin mahdottoman vähäinen, ettei sitä ainakaan vähentää voi. Tähän asti päivittäinen liikuntani on sisältänyt puolentusinaa kävelylenkkiä sohvalta jääkaapille ja takaisin sekä pari vähän pidempää kävelymatkaa ulko-ovelta autolle ja takaisin.
Aikoinaan (ihan kuin olisin suunnilleen kasikymppinen - en ole, puolet pois) kävin uutterasti lenkillä liki joka ilta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, kun pudotin kolmekymmentä kiloa. En osaa sanoa oliko se enemmän syy vai seuraus. Uskon, että paino putoaa jos joka päivä juoksee, mutta toisaalta on kivempi juostakin kun paino putoaa.
Mutta menneet on menneitä, eikä ammoisella lenkkeilyllä karisteta nykyisiä kiloja, joten parasta täsmentää tavoitetta.
Liioittelisin, jos sanoisin, että haluan juosta taas lenkkejä joka päivä. Uskon kuitenkin pystyväni siihen, että teen jotain (edes pientä) urheilua tai liikuntaa joka päivä. Jos ei muuta, hyppelen vaikka hyppiksellä kotona tai kävelen töissä portaita aina kun pitäisi mennä hissillä. Tähän pystyn, eikö?
Tänään uin kilometrin, viimeiset kolmesataa niin kovaa kuin pääsin. Siltäosin olen ihan tyytyväinen toimintaani.
Syömisiini en ole tyytyväinen. Syön liikaa ja syön liikaa hiilareita. Mikähän senkin muuttaisi?
Ensimmäiset päivät on aina vaikeita, niinko? Siksi kai se näihin ensimmäisiin yleensä hyytyykin.
Nyt on toinen päivä tämä'n blogin ja tämän laihdutusprojektin parissa. Täytyy sanoa, ettei meno syömisten suhteen ole muuttunut lainkaan. Eikö juuri tässä alussa kannattaisi tehdä radikaali, nopea muutos, tiukka startti, jonka jälkeen jatkaminen olisi motivoivampaa.
Enpä tosiaan ole tehnyt niin.
On ollut tarkoitus välttää hiilareita, mutta olen lipsunut tänään herkkuihin, muunmuassa täytekakkuun ja suklaaseen. Kaikenkaikkiaan en ole syönyt kovin paljon, mutta varmaan energiaa on kertynyt enemmän kuin riittävästi.
Yritän kerätä intoa alkaa pitää kirjaa syömisistä jotta tietäisin päivän kalorit, mutta kuulkaa: ei huvita. Motivaatio on aika kateissa.
Lipsuminen on niin helppoa. SItä ajattelee hetken, että ei hemmetti, ei kai minun onnellisuuteni ja omanarvontuntoni ole kiinni siitä, paljonko painan. Eikö merkittävää ole se, kuka ja millainen olen, eikä se, miltä näytän. Että minulla on oikeus olla läski jos siltä tuntuu ja silti onnellinen. Että ei pidä antaa jonkun vinksahtaneen naisihanteen määritellä, mitä ja miten paljon voin syödä. Että minun pitää HYVÄKSYÄ itseni.
Sitten on myöhäistä. Menee vain sekunti pari kun siitä on tässä hybriksessä syönyt jotain merkittävän kaloripitoista.
Mutta onhan tässä vielä päiviä aikaa. Jos ei paino tänään ollut laskenut, ei se ollut noussutkaan. Ja kuinka moni ihan ensimmäisen päivän jälkeen on oikeasti laihtunut - paitsi laihdutuslääkemainoksissa?
